keskiviikko 1. lokakuuta 2014

MINUN TARINANI

Hei taas.

Pohdin kauan aikaa uskallanko julkaista tämän tekstin mutta koska asia on niin tärkeä, päätin lopulta antaa mennä. Toivon todella, että tämä postaus avaa ihmisten silmät (vaikka se kuulostaakin todella kliseiseltä) ja tuo rohkeutta puuttua asiaan. Tässä siis hieman faktoja näin alkuun. Sairastan tyypin 1 diabetesta (en ole tuonut sitä täällä blogin puolella erityisemmin esiin) ja hoitotasapainoni on ollut erittäin vaikea jo monen vuoden ajan. Sairaalan teho-osastolla olen vieraillut jo kolme kertaa ketoasidoosin takia. (selitys täällä) Erityistä syytä ei ole osattu sanoa mutta minulla varsinkin kova stressi vaikuttaa happojen syntymiseen.


Toinen teho-osastolle päätyneistä ketoasidoosi-tilanteista tapahtui vuosi sitten, juuri lukuvuoden ensimmäisen koeviikon aikana. Olin tulossa kotiin viikonlopun ajaksi ja alkuviikolla oli tiedossa vielä yksi koe. Loppuviikon olin ollut huonovointinen (vatsakipuja ym.) mutta veren hapot näyttivät mittarin mukaan normaaleilta, eikä verensokereissakaan ollut mitään erikoista. Lähdin siis perjantaina normaalisti bussilla kohti Jyväskylää. Bussissa oloni huononi mutta verensokerit olivat vielä ihan normaalilla tasolla - en siis ryhtynyt pistämään insuliinia vaan yritin torkkua huonoa oloa pois. Noin puolimatkassa menetin tajuntani - oli todalla kova järkytys herätä seuraavana yönä sairaalasängystä, tippaletkut kädessä Jyväskylän keskussairaalan teho-osastolta. Pian minulle selvisi, että olin löytynyt tajuttomana bussin lattialta penkkien välistä, josta minut oli kiidätetty ambulanssilla teho-osastolle. Kehoni oli ollut erittäin pahassa happomyrkytyksessä ja tilani oli ollut erittäin vakava. Suuret kiitokset siis bussikuskille, joka minut löysi ja soitti hätäkeskukseen.


Jouduin jäämään muutamaksi yöksi teholle tarkkailuun, minä aikana näin useita kolariuhreja, lähes hukkuneita ja muita pelottavassa kunnossa paikalle tuotuja ihmisiä. Nuo yöt olivat yksiä elämäi kauheimpia! Lopulta kotiuduttuani sain lääkäreiltä luvan jäädä loppuviikoksi kotiin - olihan sen jälkeinen viikko syyslomaa. Sain siis palautua kaikessa rauhassa normaalin elämän pariin. En voi kuitenkaan olla ihmettelemättä, kuinka kukaan lähes täyden bussin matkustajista ei huomannut nuorta tyttöä makaamassa tajuttomana bussin lattialla! Istuin nimittäin lähes bussin takaoven kohdalla - eli matkustajien täytyi kulkea ohitseni poisjäädessään. Edes suoraan takanani istuneet eivät puuttuneet tilanteeseen... Näkyykö tässä tavallinen suomalaisen luonne - toisten asioihin ei puututa, ei vaikka mikä olisi? Miten joku voi kulkea toisen, selvästi apua tarvitsevan, ohi?


Kyseinen bussimatka todella jätti minuun pelon, enkä mielelläni matkusta busseilla. Kun käy niin lähellä kuolemaa ajatukset saavat täysin uuden perspektiivin. Olen paljon tarkkaavaisempi kanssaeläjieni suhteen, enkä uskalla lähteä paikalta ennen kuin olen varma, että henkilö saa apua toiselta aikuiselta. On hyvin surullista, kuinka moni on valmis hylkäämään apua tarvitsevan ja sulkemaan silmänsä. Olemmeko me todella niin itsekkäitä? :(

// Kysy itseltäsi, olisitko sinä auttanut (minua) tuona iltana?

6 kommenttia:

  1. Hirveätä! :( todellakin olisin, olisin juossut hetimiten bussinkuljettajan puheille ja soittanut ambulanssin kyseiselle paikalle..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kuulla, että löytyy ihmisiä jotka oikeasti välittää! <3

      Poista
  2. Ei voi käsittää, miten tuollaista voi tapahtua nykypäivänä? ;( Ihan kamala juttu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Kauheaa kuinka välinpitämättömiä ihmiset voikaan olla. :(

      Poista
  3. Hyvä, että kirjoitit asiasta. :) Tosi rohkeeta. Tällaisista asioista pitäis puhua enemmän julkisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) En ole tottunut avautumaan henkilökohtaisista asioista, joten kirjoitin tätä postausta useaan kertaan ennen kuin olin tyytyväinen...

      Poista

Pidäthän kommenttisi asiallisina. ♥